Turkinkyläteatterin marraskuun puolivälissä ensi-iltansa saavan Rollaattorikapina-esityksen kaksi viimeistä harjoitusviikkoa ovat alkaneet. Edellisen kirjoitukseni ohjaustyön etenemisestä jälkeen on ohjaustyö edennyt loppusuoralle. Nyt kun tekniset seikat alkavat olla valmiit, voi pikkuhiljaa keskittyä lopputuloksen hiomiseen.
Ihmettelin aikaisemmin, kuinka näyttelijät tuovat rooleihinsa omaa itseään. Ohjaajan tärkeä tehtävä on antaa itse kullekin aikaa omassa rytmissään kehittyä pisteeseen, jossa kaikki tekijät ovat sisäistäneet roolinsa ja ovat valmiita esitykseen. Se vaatii hermoja ja sinnikkyyttä. Lisäksi kaikilla ryhmillä ei ole riittäviä valmiuksia kaikkiin ohjaajan teknisiin toiveisiin.
Nyt on tekemiset hiottu mahdollisimman helpoiksi ja toimiviksi kokonaisuuden hyväksi. On helpottunut olo ja voi alkaa valmistamaan kaikkia tekemiseen osallistuvia osapuolia tuleviin esityksiin. Ihannetilannehan on, että esitys on kypsä jo ensi-illassa, eikä vasta viimeisessä esityksessä.
Järjestys mielestäni on se, että ensi-ilta on vain yksi etappi yleisön kanssa tehtävässä yhteistyössä. Vasta viimeisen esityksen jälkeen kaikki voivat sanoa, että nyt se on tehty. Siihen asti pitää jaksaa keskittyä yleisön edessä esitettävään näytelmään. Ammattilais- ja harrastajanäyttelijät ovat siinä asiassa samalla viivalla. Harrastajalla on oma arkielämä omine iloineen ja suruineen kuitenkin voimakkaammin läsnä kuin ammattilaisella, joka tekee samaa työtä kokopäivätoimisesti.
Arvostan suuresti harrastajien intoa ja halua tulla aina vaan uudestaan lavalle luomaan katsojille tunnelmia kuvitteellisesta elämästä, toki hetkittäin liioitellustikin. Ennen kaikkea katsojille pyritään antamaan mahdollisuus irtautua arjesta hetkeksi taitavien esiintyjien ja eteenpäin soljuvan kokonaisuuden kautta.
Voimia meille kaikille viimeisiin harjoituksiin!
